Tarina kulkee blogistaniassa

Usva on aloitanut tämän tarinan. Juonta ovat kuljettaneet tähän mennessä
Aina, Kiirepakolainen, Lastu & mies, Aimarii, Kaanon, Sirokko, Simpukka, Famu Falsetissa  ja Mayo joka sai minut myös mukaan.

(Mayo)
Katson naisen ja pojan perään. Haluan juosta kysymään heiltä lisää, mutta jalkani ovat jähmettyneet; mitä minun pitäisi kysyä? Tuijotan likaista ikkunaa näkemättä sitä. Minun pitää selvittää pääni, tämä alkaa olla liian mutkikasta. Tuntemani Neiti ei vaikuttanut tältä salaperäistä elämää viettävältä Amalialta, mutta minähän olin lapsi eikä silloin kaikkea huomaa.

Kerran hyppiessäni ylös ja alas Neidin -siis Amalian kuluneita, hiukan sammaloituneita portaita erään juhannuksen alla, oli paikalle ilmestynyt Neidin ikäinen naisihminen mukanaan puinen käsilaukku - sen minä muistan hyvin, koska sen hieno solki välähti auringossa. Ruskea jakkupuku hänellä oli ja hyvä tuoksu jäi leijumaan pitkäksi ajaksi myöskin siihen piilopaikkaani, johon jostain syystä painauduin, ettei vieras huomannut minua. Neiti kävi tuomassa minulle mehulasin ja pullan siihen portaille ja sanoi surullinen ilme kasvoillaan, että hänellä on keskusteltavaa vieraan kanssa. Hypin yksikseni ruutua ja odotin isoisää hakemaan minua kotiin, kun ruskea jakkupuku pyyhälsi ulos ja tielle juoksujalkaa. Nainen oli juostessaan nyrjäyttää nilkkansa hiekkaisella tiellä. Se oli minusta outoa.

"Ja sitten oli vielä se lapsi". Ja puulipas - kirjeitä... Tämä liike ei nyt minua kaipaa, eikä Tupsua. Täällä sellaista lipasta ei ole. Sen täytyy olla talolla.
Pöydän takaa löytyy vanha nitisevä, riittävän tukeva kori, juuri sopiva Tupsulle. Sinne hän muutenkin piiloutuu, nyt sen kansi suljetaan ja lähdemme yhdessä talolle eikä minua pelotakaan niin paljon kissan kanssa. Aion etsiä ne kirjeet, koska ne ovat ratkaisu tähän mysteeriin. Mieleeni tulee jälleen: kuinka minä oikeastaan liityn tähän kaikkeen? Kaartaessani talon pihaan huomaan ensimmäisenä rikotun ovi-ikkunan. Puristan korin sankaa lujasti ja sanon Tupsulle, että meillä ei ole mitään hätää, ei mitään hätää...

(Ari)
Tarkastettuani pikaisesti talon en huomannut mitään puuttuvan, ajattelin mennä autolle  hakeakseni sieltä taskulampun voidakseni tutkia myös talon kellarin ja ullakon.

Silloin huomasin hänet, pihan perällä seisoi mies katsellen minua. Nopeasti mietin mitä tekisin, juoksenko autolle ja kaasutan pois... seisoin kuitenkin paikollani tarkastellen miestä. Hoikka pitkä mies jonka ikää oli vaikea arvata, kasvoilla oli jotain poikamaista kuitenkin olemuksessa oli myös iän tuomaa kypsyyttä. Samassa mies lähti liikkeelle kohti minua.

Sitten sydämeni hyppäsi kurkkuun kun tajusin ylimääräistä liikettä silmäkulmassani, se oli kuitenkin vain Tupsu jonka olin unohtanut koriin. Ilmeisesti se oli kyllästynyt katselemaan maailmaa punosten välistä ja tuossa se juoksi suoraan kohti vierasta, joka muitta mutkitta nosti jalkoihin puskevan kissan syliinsä.

Päivää en kai säikäyttänyt, olen tuosta naapurista, Tupsu kainalossa mies ojensi minulle kätensä, olen Heikki Kaarto kylän entinen nimismies. Läheltä katsottuna miehen ikä alkoi paljastua muuten nuorekkaista kasvoista, ojensin käteni ja esittäydyin. Kerroin lyhyesti miksi talolla olen ja Amalian testamentista. Kaarto kertoi tunteneensa Amalian hyvin ja viimeisinä vuosina auttaneensa häntä pihatöissä.
Nyt hän oli tullut talolle koska oli mielestään yöllä kuullut auton käyvän tässä pihassa, vanha ammatti juoksuttaa vieläkin. Kerroin rikotusta oven lasista ja pyysin häntä sisälle tosin sanoin heti ettei minulla ole mitään tarjottavaa, no sitten mennään meille ei ilman kahvia voi rupatella. Niin kolmistaan lähdimme matkaan kohti puiden takana näkyvää valkoista taloa. Matkalla olin todella mielissäni, vihdoinkin tapaan jonkun joka ehkä osaa vastata kysymyksiini...

Siirrän haasteen Pitsit Sekaisin


Lisäys 23.01 2012 
Toivon teidän kaikkien viihtyvän ja ymmärtävän sen kun jatko heitetään uudelle kirjoittajalle että se ei ole aina helppoa. 
Itselläni ainakin kipukynnys oli kova, mutta pirhana sentään kun tuntui hyvältä kun sai ensi tavun kirjattua ulos ja niin kuin moni on jo sanonut ei malttaisi lopettaa.
Suuri kiitos Usvalle ja kaikille jo osuutensa kirjoittaneille sekä Mayolle joka sai myös minut mukaan, aina oppii itsestään uutta.


ps. sähläsin hieman nyt uusiksi, muuten huomenna täällä pitäisi auringon nousta palaan pian kuvien kanssan ;)